Table Of ContentTURUN YLIOPISTON FONETIIKAN LAITOKSEN JULKAISUJA
PUBLICATIONS
OF THE PHONETICS DEPARTMENT OF THE UNIVERSITY OF TURKU
UUSIMMAN ÄÄNNEHISTORIAN
SUUNNASTA JA LUONTEESTA
RAIMO ANTTILA
Elokuu 1969
TURUN YLIOPISTON FONETIIKAN LAITOKSEN JULKAISUJA
PUBLICATIONS
OF THE PHONETICS DEPARTMENT OF THE UNIVERSITY OF TURKU
Nso 5
U U S I M M A N Ä Ä N N E H I S T O R I A N
SU U N N A S T A J A L U O N T E E S T A
RAIMO ANTTILA
Elokuu 1969
Professori Paavo Sirolle
hänen 60-vuotispäivänään
2.8.1969
Sisällysluettelo
Johdannoksi ......................................... 5
Generatiivinen fonologia ja historia ............... 6
Muutoksen suhde formaaliseen rakenteeseen .......... 9
Aivot ja historia ................................... 10
Kieliopillinen ympäristö äänteenmuutoksen ehtona .... 11
Vaihtosäännöt (flip-flop) ........................... 15
Sääntöjen muoto ja muutos ........................... 16
Äänneyksiköt ja abstraktit piirteet ................ 19
Sääntöjen järjestys ja muutosten kronologia ........ 22
Säännön lisäys ylähierarkiaan ....................... 23
Säännön kato ......................................... 24
Analogia ja fonologiset säännöt .................... 26
Yhtälöanalogia ...................................... 27
Sääntöjen järjestyksen vaihto ....................... 30
Siirtyvät ja pysyvät säännöt ........................ 33
Säännön vakio-osa ja historiallinen muutos ......... 34
Ohjelman muutos ..................................... 40
Erottavien piirteiden suhteellinen vahvuus. Metasääntö 43
Mikä on muutosta? Episääntö .......................... 47
Syy ja seuraus ...................................... 49
Kielihistoria ja kielitypologia .................... 51
Koulukuntien tasoittuminen .......................... 53
Äänteenmuutos, sen sosiologinen tausta ja empiirinen
perusta ..................................... 53
Muutoksen mekanismi ja motivaatio .................... 56
Kielellinen merkki .................................... 57
Fonologian ikonisuus ................................ 59
Muoto-oppi ja ikonisuus ............................. 61
Diakroninen morfofonemiikka ......................... 63
Sääntöjen typologia ................................. 64
Sääntöjen produktiivisuuden kato ..................... 67
Induktio ja deduktio ................................. 68
Muutosten teleologia ja biologiset parallellit ...... 71
Äänneyksiköt ja niitä paljastavat metodit .......... 74
Sisäinen rekonstruktio ja vertaileva menetelmä
synkroniassa ..................................... 80
Murrekoheesio ja vertaileva menetelmä .............. 85
Metodin suhde teoriaan .............................. 87
Metodien tulevaisuus ................................ 88
Bibliografia ......................................... 90
Johdannoksi
1. Tämä työ valottaa erästä uusimman kielitieteen histo
rian osaa, nimittäin historiallista äänneoppia. Keskityn pää
asiassa vuosiin 1965-1969, mikä oikeutetusti tuntuu mielettö
mältä, sillä tapahtumat ovat liian tuoreita, jotta oikea pers
pektiivi olisi mahdollinen. Mäin myös täydellinen kritiikki on
turha tavoite. Mutta silti tällaista esitystä voi puolustaa
moneltakin taholta. Yksi on se, että oman kokemukseni mukaan
uudet virtaukset tunnetaan tai tunnustetaan varsin yksipuoli
sesti. Oma valintani pyrkii tasapuolisempaan luonnehdintaan,
mutta on muistettava, että se on vain henkilökohtainen selek
tioni nykyisistä pääpiirteistä. Toinen syy on se, että Euroo
passa näitä uusia virtauksia tunnetaan vieläkin puutteellisem
min, ja tietenkin samalla yksipuolisemmin, kuten voin itse to
deta vuosi sitten. Kirjoittamalla tämän katsauksen suomeksi ha
luan nopeuttaa tieteellistä vuorovaikutusta. Ensi sijaisesti
ajattelen fennougristeja, sillä on varsin epätodennäköistä,
että he joutuisivat itsestään tekemisiin heille niin perifee
risten julkaisusarjojen kanssa. Uskon, että yleinen kielitiede
tulee hyötymään sitä enemmän mitä aikaisemmin he pääsevät
testaamaan ja tarkentamaan näitä uusia hypoteeseja omalla ma
teriaalillaan. Tämä aihe ja nämä tavoitteet estävät omaperäi
semmän käsittelyn. Tällaista tuoretta historiaa on itse asias
sa pidettävä lähitulevaisuuden osan ennustajana, ja näin käy
tännölliseltä kannalta käsittelyäni voi pitää huomautuksilla
varustettuna bibliografiana niille, jotka haluavat valmistau
tua odotettuun suuntaukseen. Lähdeviittaukseni eivät ole täy
6
dellisiä, mutta täysin riittäviä saattamaan lukijan oikealle
tielle. Vain harvoin on syytä viitata sivunumeroihin, koska
maininta tekijästä on kehoitus lukea koko ko. työ. Lisäksi
useassa tapauksessa lopullinen sivujen numerointi on vielä
tuntematon. Vaikka käsittelyni pääpaino on aivan viime vuo
sissa, minulla on sentään syytä viitata varhaisempiinkin ta
pahtumiin siellä täällä, sillä usein sporadinenkin maininta
lisää historiallista syvyyttä ja asettaa nykyiset suunnat
uuteen valoon. Koska oletan, että lukija on saanut tavallisen
filologisen koulutuksen, olen karsinut pois kaiken erikoisen
formalismin. Käsittelyssä ei mennä yksityiskohtiin, vaan esi
tetään kehityksen pääpiirteitä.
Valitettavasti en voi tässä puuttua syntaksin muutok
siin, joita on jo paljon käsitelty transformaatiokieliopin
puitteissa (esim. aikaisin jo Closs 1965 ja rakennemalliksi
esim. Kiima 1964). Monet muutkin entiset tutut kielitieteen
tutkimusalat jatkuvat omine kehityksineen (ks. esim. Hill
1969), mutta kaikki muut paitsi historiallinen äänneoppi jää
vät katsaukseni ulkopuolelle.
Generatiivinen fonologia ja historia
2. Generatiivinen ja transformationaalinen kielioppi, jo
ka sai alkunsa puhtaasti synkronisen syntaksin parissa, on jo
ehtinyt pyykittää itselleen kielen muutkin alaosastot niin,
että myös diakronia on saanut täysin tasavertaisen aseman,
jopa tavallaan yliotteenkin, sillä tämä työ osoittaa, miten
historiasta on tullut se suodatin, jonka läpi synkroniset to
7
dellisuudet seulotaan. Synkronia ja diakronia sulautuvat kiin
teästi yhteen generatiivisessa fonologiassa, jossa abstraktit
äänneyksiköt johdetaan tietyssä järjestyksessä olevien sään
töjen läpi muotoihin, jotka itse asiassa esiintyvät konkreet
tisessa puheessa (Enkvist 1966, Sigurd 1966, Harms 1964, Wiik
1967); esim. morfofoneeminen invariantti alkumuoto vete jou
tuu ensin säännön e → i alaiseksi, ja sitten assibilaatio
ti → si tuottaa lopullisen yksikön nominatiivin vesi. Tämä kaik
ki käsitetään puhtaasti synkroniseksi aivojen suorittamaksi
prosessiksi, joka tapahtuu aina kun puhuja lausuu tämän sa
nan (tällaisia äänneoppeja esim. suomi: Wiik 1967, englanti:
Chomsky ja Halle 1968, saksa: Vennemann 1968c). Oli ilman muu
ta heti selvää, että tällainen malli muistutti melko täydel
lisesti kielihistoriaa: historiallisesti aikaisempi muoto on
morfofoneemisen alkumuodon vastine, ja sääntöjen usein tiuk
ka looginen järjestys ja vaikutusympäristö antavat ikäänkuin
varjokuvan äänteenmuutosten ehdottomasta aikajärjestyksestä
ja vaikutusympäristöstä. Lyhyesti sanottuna, sisäinen re
konstruktio ja generatiivinen (morfofoneeminen, vrt. §§ 38,
4l) fonologia ovat rakenteeltaan täysin identtiset (§ 47). Tä
mä rakenne itse ei kuitenkaan vaikuta ehdottomasti lopputu
lokseen, ja siksi on edelleenkin syytä puhua kahdesta eri me
netelmästä, vaikka usein niiden tulokset olisivatkin samat.
Etymologisessa tutkimuksessa on tähdennetty, että käsitteet
"alkuperä" ja "historia" ovat itsenäisiä, ja että kumpikin
on arvokas päämäärä itsensä takia. Tällainen historiallinen
kahtiajako vastaa yllä luonnehditun fonologian perusolemus
ta, sillä sen kokonaisuus perustuu kahteen komponenttiin,
8
äänneyksikköihin ja sääntöihin, joilla näitä yksiköitä kä
sitellään. Tämä dikotomia on kaiken formaalisen fonologian
perusolemus, eikä vain sen, mikä yleensä liitetään Chomskyn
ja Hallen nimiin ja epigoneihin; eri koulukuntien erimieli
syydet rajoittuvat vain näiden kahden komponentin sisäisiin
rakenteisiin, esim. miten äänneyksiköt määritellään, minkä
laisia erottavia piirteitä käytetään, ja millä tasolla, ja
minkälaisia sääntöjä noudatetaan, ja minkälaisin rajoituksin.
Yhteistä on kuitenkin aina sekä äänne- että sääntökomponen-
tin tarve ja niiden toisiaan täydentävä funktio. Koska tilan
ne on tämä, on melko mieletöntä asettaa nämä komponentit arvo
järjestykseen. Totta on kuitenkin, että tähänastisessa his
toriallisessa tutkimuksessa on pääpaino ollut äänneyksikkö-
systeemien rakenteiden muutosten kartoittamisessa. Tämä tar
koittaa tuttua oppositiomuutosten laskentaa yms. Juuri täl
lainen katalogointi (vrt. érgon) on joutunut uusimman suun
tauksen uhriksi, suuntauksen, joka jälleen painottaa, että
kielen perusolemus on luovaa (vrt. enérgeia). Näin myös ään
neopin säännöt ovat oikeutetusti päässeet historiallisen
tutkimuksen kohteiksi, mutta kuten aina muodin ja historian
aaltokulussa, punnukset eivät ole jääneet tasan: säännöt
ovat saaneet yliotteen. Alla tarkastelen tämän voiton seu
rauksia historiallisen kielitieteen kannalta, mutta tähden
nän jo tässä, että äänneyksikkökomponentti on tietenkin sil
ti aina tarpeellinen.
- 9 -
Muutoksen suhde formaaliseen rakenteeseen
3. Koska säännöt eivät ole välittömästi havaittavissa,
joudumme heti vakavan epävarmuuden eteen. Säännöt ovat
lingvistien tekemiä. Vaikka onkin totta, että he näillä yrit
tävät kuvata niitä sääntöjä, joita aivot noudattavat, ei täs
tä kuitenkaan seuraa, että lingvistin säännöt olisivat heti
automaattisesti tosia, tässä tapauksessa "aivotosia" eli bio
logisesti tosia. Tällaisten äännesääntöjen hypoteettisesta
luonteesta johtuu, että useampikin lingvistin sääntö voi olla
"tosi" (vrt. § 46). Siksi kunnon kieliteorialta vaaditaankin,
että se pystyisi asettamaan eri vaihtoehdot paremmuusjärjes
tykseen. Tätä päämäärää ei ole vielä saavutettu niin, että voi
simme ehdottomasti valita yhden ainoan oikean mallin historial
lisen tutkiskelun pohjaksi ja luottaa vain siihen ylimpänä to
tuutena. Tieteemme on tässä vielä kokeiluasteella. Meidän on
syytä toistaiseksi pitää avoinna ne ovet (vaikkei ehkä ihan
kaikkia), joita on aikojen kuluessa sahattu teorian seiniin.
Kuten kaikessa tieteellisessä työssä, on löydettävä sopiva
keskitie, sillä hölmöläisten ikkunanteko olisi myös liiallista
silmien auki pitämistä, sen verran on sentään jo valmista va
kaata struktuuria. Mainitsen kaiken tämän pohdiskelun vain
tähdentääkseni, että se mitä kielenmuutokset tekevät kieli
opille, johtuu myös kieliopin rakenteesta. Tällä tavoin raken
ne pakostakin ohjaa omaa muutostaan. Havainnollistan tämän
vielä täysin "abstraktilla" ja hypoteettisella esimerkillä.
Olettakaamme, että meillä on kaksi adekvaattia. formaalista
kuvausta yhdestä ja samasta äännesysteemistä, toinen on neliö
