Ohjaus ja erityisopetus oppijoiden tukena

198 Pages·2017·2.145 MB·Finnish

by  Puukari, Sauli, Lappalainen, Kristiina, Kuorelahti, Matti (toim.)

Kustantaja: PS-kustannus
PL 303, 40101 Jyväskylä
www.ps-kustannus.fi
[email protected]
puh. 014 337 0070
Toimituspäällikkö: Mirva Kiviaho
Kustannustoimittaja: Sari Malinen
Kielenhuolto: Anu Jäntti
Kansi: Janne Hiltunen
Taitto: Emmi Kokko
© Tekijät ja PS-kustannus
PS-kustannus 2017
ISBN 978-952-451-791-1
Sisällys
Johdanto
Sauli Puukari, Kristiina Lappalainen ja Matti Kuorelahti
OSA I Osallisuuden edistäminen yhteiskunnassa ja oppilaitoksissa
1 Poikkeavasta oppilaasta erityiseksi oppijaksi – luokitusten muuttuvat merkitykset
Joel Kivirauma
2 Ohjauksen ja neuvonnan erilaiset mallit ohjaustyön jäsentäjinä – peruslähtökohtia
Sauli Puukari ja Juha Parkkinen
3 Oppimisen ja koulunkäynnin tuki – erityisopetusta, ohjausta ja suunnitelmallista
yhteistyötä
Piia Björn, Hannu Savolainen ja Markku Jahnukainen
OSA II Yksilölliset tukitarpeet oppimisessa ja elämänkulussa
4 Oppimisvaikeuksisen opiskelijan yksilöllinen ohjaaminen ja tukeminen opintojen
aikana
Minna Mäkihonko, Airi Hakkarainen ja Leena Holopainen
5 Sosioemotionaalisten taitojen arviointi, tukeminen ja ohjaus
Matti Kuorelahti ja Kristiina Lappalainen
6 Vahvuuksien ja motivaation tukeminen edistämässä koulupolulle kiinnittymistä ja -
hyvinvointia
Erkko Sointu, Tuomo Virtanen, Kristiina Lappalainen ja Risto Hotulainen
7 Kuinka auttaa nuorta löytämään oppimisen mielekkyys ja merkitys?
Sauli Puukari ja Juha Parkkinen
8 Mielenterveyden huomioiminen ohjauksessa
Susanna Kosonen
9 Nuorten koulutuspolkujen tukeminen minäpystyvyyttä vahvistamalla
Fiia Söderholm
10 Osallisuuden ja minäpystyvyyden vahvistaminen, kun nuorella on laaja-alaisia
tuen tarpeita
Virpi Vellonen ja Aino Äikäs
11 Ammatinvalinta ja päätöksenteko
Hanna-Maija Sinkkonen, Helena Puhakka ja Matti Meriläinen
OSA III Ohjaus ja erityisopetus yhteistyön näkökulmasta
12 Oppilaan ohjaus yhteistyössä perheen kanssa yläkoulussa
Anja Rantala ja Sanna Uotinen
13 Tulistuva lapsi, rauhalliset aikuiset? Kasvatuskumppanuus kodin ja koulun välisessä
yhteistyössä
Johanna Rantanen, Tanja Vehkakoski, Hanna Kurkinen ja Tiina Kilpeläinen
14 Opiskeluhuolto osana kouluyhteisön toimintakulttuuria
Teija Koskela
15 Valteri oppimisen ja koulunkäynnin tukena
Tiina Siiskonen, Sanna Alila, Tarja Hännikäinen, Kristiina Pitkänen, Pia Walle, Erja
Kaakkuriniemi ja Eija Häyrynen
16 Monialainen yhteistyö tukea ja ohjausta tarvitsevien voimavarana
Seija Nykänen, Mika Risku ja Sauli Puukari
Suuntaviivoja erityisopetuksen ja ohjauksen yhteistyöhön
Matti Kuorelahti, Kristiina Lappalainen ja Sauli Puukari
Kirjoittajat
Johdanto
Sauli Puukari, Kristiina Lappalainen ja Matti Kuorelahti
Erilaista tukea tarvitsevien oppijoiden ohjauksen ja erityisopetuksen tarpeet ovat
ajankohtainen haaste, johon tämä kirja vastaa. Kirjassa tarkastellaan erilaista tukea
tarvitsevien oppijoiden ohjauksen teoreettisia lähtökohtia ja käytännöllisiä toimintatapoja.
Tarkastelussa on otettu huomioon voimassa oleva lainsäädäntö ja eri osapuolten yhteistyön
tarjoamat mahdollisuudet. Yhteistyö käsittää sekä järjestelmätason että tiimi- ja
yksilötyöskentelyn näkökulmat. Ohjaus ja erityisopetus erilaisine yhteistyöverkostoineen
antavat monipuoliset mahdollisuudet tukea erilaisten oppijoiden opinpolkua ja
elämänkulkua. Kyse on ennen kaikkea siitä, miten ihmiset rakentavat toimivia
yhteistyösuhteita ja hyödyntävät omia vahvuuksiaan.
Tukea tarvitsevan ohjaus merkitsee ennen kaikkea ihmisen henkilökohtaista huomioon
ottamista ja herkkyyttä kohdata yksilö ja tunnistaa hänen kehittymisensä tarpeet. On tärkeää
tunnistaa voimavarat ja vahvistaa niitä, joiden varaan kasvu ja kehitys voi nojata. Tässä
työssä tarvitaan päteviä ja osaavia yksittäisiä työntekijöitä sekä organisaatioiden välistä
moniammatillista yhteistyötä. Lapsen tai nuoren kannalta hänen perheensä on
avainasemassa, ja se onkin toimijoista keskeisin. Perhe ja lähiyhteisö ovat ihmisen
hyvinvoinnin kannalta tärkeitä elämänkulun kaikkina aikoina. Kirja lähestyy näitä
kysymyksiä eri yhteistyöosapuolten ja toimintojen koordinoinnin ja niiden johtamisen
näkökulmista.
Tämän teoksen pyrkimyksenä on tarjota tukea tarvitsevien oppijoiden ohjauksesta
näkemys, jossa huomioidaan yksilöllinen tuen tarve opintopolulla osana kokonaisvaltaista
hyvinvointia. Kirjan artikkeleissa tarkastellaan aihepiiriä pääasiassa ohjausalan ja
erityispedagogiikan näkökulmista ja yhdistetään ne ensimmäistä kertaa yhtenäiseksi
uudenlaiseksi esitykseksi. Artikkelien kirjoittajat ovat alojensa tunnettuja tutkijoita ja
opettajia sekä tieteen että käytännön piiristä. Kirjoittajat ovat pitäneet tavoitteenaan
hyödyntää tutkimustietoa siten, että se kiinnitetään arjen tarpeisiin ja käytänteisiin.
Teoksessa ei ole keskitytty vain eniten ja intensiivisintä tukea tarvitseviin, vaan tuen ja
ohjauksen kysymyksiä pohdittaessa liikutaan koko tukiportaikolla yleisen, tehostetun ja
erityisen tuen piirissä. Myöskään lasten tai nuorten ikä ei ole ollut pääasia tätä teosta
suunniteltaessa: monet prinsiipit sopivat sekä pienten lasten että myöhäisnuorten kanssa
työskentelevien toimintaan. Toivommekin, että teoksen avaamat uudet näkökulmat
palvelevat koulutuksen ja kasvatuksen ammattilaisten arkea varhaiskasvatuksesta
aikuiskasvatukseen.
Tarpeen käsillä olevan kaltaisen teoksen tuottamiseksi on luonut peruskouluun rakennettu
kolmiportaisen tuen malli. Tukijärjestelmän malli otettiin hallinnollisesti käyttöön vuonna
2011, mutta vie aikaa ennen kuin sen ideologia ja ajattelutapa siirtyvät koulun henkilöstön
arjen käyttöomaisuudeksi. Yksi iso muutos on, että erityisopetuksen sijaan puhutaan tuesta.
Aikaisemmin keskityttiin siihen, että kaikenlainen tukeminen on ammattilaisten eli
erityisopettajien tehtävä ja muut voivat osallistua vain sen pohtimiseen, millaisia
erityisopetuksen muotoja mahdollisesti tarjotaan. Nyt vastuu tuen tarjonnasta on koko
kouluyhteisöllä. Erityisopetus eri muodoissaan on toki edelleen kaikkien tukimuotojen äiti.
Konkreettisesti yleinen tuki koskettaa kaikkia opettajia, kun taas tehostettu ja erityinen tuki
kuuluvat ennemminkin erityisopettajien toimenkuvaan.
Tukiopetusta on tarjottu koko peruskoulujärjestelmän ajan, mutta sen rooli on jäänyt
vähäisemmäksi jo pelkästään sen määrän pienenemisen takia. Kansakoulujärjestelmässä
tunnettiin niin sanottu laiskanläksy, joka luonteeltaan oli enemmänkin rankaiseva kuin
tukeva. Siirtyminen tukiopetuksen käsitteeseen valmisteli asennemuutosta humaanimpaan ja
ymmärtävämpään suuntaan.
Tässä kirjassa tarkastellaan, miten tukea tarvitsevien oppijoiden kokonaisvaltainen ohjaus
ja opetus voidaan suunnitella, toteuttaa, arvioida ja kehittää yhteistyössä eri toimijoiden
kanssa. Toimijoita ovat oppija itse ja tämän huoltajat, erityisopettaja, luokan- tai
aineenopettaja, opinto-ohjaaja ja muut koulun sisäiset ja ulkoiset yhteistyön osapuolet.
Kirjan tavoitteena on lisätä eri yhteistyöosapuolten ymmärrystä, miten he voivat omalta
osaltaan olla edistämässä tukea tarvitsevien oppijoiden kasvu- ja oppimisprosessia.
Tekstejä tuotettaessa kirjoittajien mielessä yksi merkittävä kohderyhmä ovat olleet kaikki
ne ammattilaiset, jotka työskentelevät lasten ja nuorten parissa yläkoulusta lähtien. Teemat
soveltuvat kyllä kaikille alkaen varhaiskasvatuksesta, mutta kirjoittajia on ohjannut ajatus
varhaisnuorista lähtevästä toimintaympäristöstä. Tekstit on pyritty kirjoittamaan siten, että ne
avautuisivat ilman kasvatusalan syvällistä teoreettista asiantuntemusta. Pyrkimys on ollut
pitää kuvatut ilmiöt lähellä käytännön elämää. Tekstit on tuotettu eri ammattilaisten
tarpeisiin. Tärkeimpiä ryhmiä ovat oppilaanohjaajat ja erityisopettajat. He ovat koulun
arjessa juuri ne ammattilaiset, jotka tunnistavat haasteet ja jotka pohtivat keinoja vastata
haasteisiin. Eri opettajaryhmätkään eivät aina välttämättä ymmärrä toistensa puhetta ja
tarpeita, saati moniammatillisen yhteistyön muut osapuolet, kuten psykologit,
sosiaalityöntekijät ja terveydenhoidon ja kuntoutuksen monet ammattilaiset.
Kirja jakaantuu kolmeen pääosaan, jotka käsittelevät (I) osallisuuden edistämistä, (II)
yksilöllisten tukitarpeiden kuvailua sekä (III) ohjauksen ja erityisopetuksen yhteistä tehtävää
lapsen tai nuoren oppimisen tukijana. Voi ajatella metaforan avulla, että ohjaaminen suuntaa
katseen horisonttiin ja erityisopetuksen avulla päästään vaikeakulkuisen maaston yli.
Kirjan ensimmäinen osa, Osallisuuden edistäminen yhteiskunnassa ja oppilaitoksissa, avaa
yleisesti ohjauksen ja erityisopetuksen roolia. Artikkeleissa pohditaan, miten ohjauksella ja
erityisopetuksella voidaan edistää tukea tarvitsevien nuorten osallisuutta kasvamisen
ympäristöissään. Liikkeelle lähdetään poikkeavan oppilaan käsitteestä ja tarkastellaan, miten
sen määrittelyt ovat muuttuneet eri aikoina (Kivirauma). Seuraavaksi avataan ohjauksen ja
neuvonnan käsitteitä sekä teoriaperustaisesti että käytännön työn organisoinnin kannalta
painottaen yhteistyötä (Puukari ja Parkkinen). Osan päättää kolmiportaisen tuen mallin
esittely ja luonnehdinta siitä, miten erityisopetus ja ohjaus nivoutuvat toisiinsa (Björn,
Savolainen ja Jahnukainen).
Toinen osa, Yksilölliset tukitarpeet oppimisessa ja elämänkulussa, on sivumäärältään kirjan
laajin osa, jossa tarkastellaan oppijoiden tukitarpeita monista yksilöllisistä lähtökohdista
käsin. Tuen tarvetta syntyy, jos oppimista hankaloittavat luki- tai matematiikan vaikeudet,
motivaation puute tai heikko kiinnittyminen kouluun. Yhtä lailla vamma tai vammautuminen
luo tuen tarvetta. Artikkeleissa tuodaan esille sekä teoreettisia että käytännöllisiä näkökulmia
siihen, kuinka tukea tarvitsevien oppijoiden oppimista ja koulupolulla etenemistä voidaan
edistää.
Lukemisen, kirjoittamisen ja matematiikan oppimiseen liittyy aika yleisesti haasteita, ja
niihin on kokemuksen ja tutkimuksen perusteella olemassa monenlaisia keinoja puuttua
(Mäkihonko, Hakkarainen ja Holopainen). Sosioemotionaaliset haasteet ovat aina
ajankohtaisia ja puhuttavat ja toisaalta kuluttavat voimavaroja. Niitä pidetään yleensä
vaikeina ongelmina ja häiriöinä, mutta niihinkin voidaan reagoida rakentavasti kehittämällä
sosioemotionaalisia taitoja luontevana osana opinpolkua (Kuorelahti ja Lappalainen).
Huomion kiinnittäminen oppijan vahvuuksiin ja onnistumisiin heikkouksien ja
epäonnistumisten sijaan lisää motivaatiota, mikä puolestaan vahvistaa hyvinvointia ja
kiinnittymistä koulutukseen (Sointu, Virtanen, Lappalainen ja Hotulainen).
Yksilölliset tapauskertomukset avaavat näköaloja, miten käytännössä erilaisten oppimisen
ja elämän haasteiden keskellä eläviä oppijoita voidaan tukea löytämään uudelleen oppimisen
mielekkyys ja sen kautta askeleita oman tulevaisuuden hahmottamiseen (Puukari ja
Parkkinen). Mielenterveyden tukeminen osana ohjausprosesseja on joissakin tapauksissa
nuoren koko koulunkäynnin, arjessa selviytymisen ja viihtymisen kannalta hyvin keskeistä.
Henkinen taakka pahimmillaan voi johtaa koulutuksen keskeytymiseen ja pahoinvoinnin
lisääntymiseen (Kosonen). Osassa kuvataan myös nuorten minäpystyvyyteen keskittynyttä
Ohjaamo-hanketta, jossa minäpystyvyyttä vahvistamalla voitiin tukea nuorten
koulutuspolkuja (Söderholm).
Siirtyminen koulusta toiseen tai eteneminen perusasteelta toiselle asteelle on osa kehitystä,
ja varsinkin nivelvaiheisiin voi liittyä hyvinvointia uhkaavia tekijöitä. Näissäkin
saumakohdissa osallisuuden ja minäpystyvyyden kokeminen on avainasia, etenkin jos tuen
tarpeet ovat hyvin laaja-alaisia (Vellonen ja Äikäs). Jokainen opettaja tapaa
oppimisvaikeuksiinsa tukea tarvitsevia peruskoululaisia lähes kaikissa opetusryhmissään,
joten näiden nuorten koulutus- ja ammatinvalintaan liittyvästä ohjausprosessista tarvitaan
perustietoa (Sinkkonen, Puhakka ja Meriläinen).
Kolmas osa, Ohjaus ja erityisopetus yhteistyön näkökulmasta, keskittyy yhteistyöhön ja
yhteistyöverkostoihin, joiden avulla ohjaus ja erityisopetus voivat edistää erilaista tukea
tarvitsevien oppijoiden oppimista ja elämänpolun hahmottamista. Perhe on aina tärkeässä
asemassa, olipa kyse lapsista tai nuorista. Kolmannen osan aluksi tarkastellaan perheiden
kanssa tehtävän yhteistyön mahdollisuuksia erityisesti yläkoulun oppilaan ohjauksen
näkökulmasta (Rantala ja Uotinen). On hyvä pysähtyä kunnolla myös vanhemman
näkökulmaan: koulun arki voi näyttää siitä käsin tyystin erilaiselta kuin koulun
ammattilaisten mielestä (Rantanen, Vehkakoski, Kurkinen ja Kilpeläinen).
Opiskelijahuolto olisi nähtävä koko kouluyhteisön toimintakulttuurin osana, joka tavalla tai
toisella koskettaa kaikkia opettajia ja työntekijöitä. Tämä näkökulma voi monesti unohtua ja
ajatellaan opiskelijahuollon olevan vain siihen erikseen palkattujen ja koulutettujen tehtävä
(Koskela). Laaja-alaisen tai intensiivisen tuen tarpeeseen voidaan vastata myös
erityisoppilaitoksen avulla, ja niistä esimerkkinä nostetaan Valteri eli verkostomainen ja
valtakunnallinen oppimis- ja ohjauskeskus, jonka osaaminen erityisen tuen alalla on laajasti
tunnustettua (Siiskonen, Alila, Hännikäinen, Pitkänen, Walle, Kaakkuriniemi ja Häyrynen).
Osan lopuksi avataan monialaista yhteistyötä. Yhteistyön osapuolet voivat edustaa hyvinkin
erilaisia ammattikuntia, kuten luokan- tai aineenopettaja, erityisopettaja, rehtori, kuraattori,
oppilaanohjaaja, kouluterveydenhoitaja, ammatinvalinnan ohjaaja ja sosiaalityöntekijä.
Tarvitaan hyvää koordinaatiota ja johtamista, kun tehdään yhteistyötä erityistä tukea ja
ohjausta tarvitsevan lapsen tai nuoren asioissa (Nykänen, Risku ja Puukari).
Toivomme tämän teoksen artikkeleiden avaavan uusia yhteistyön oivalluksia kouluissa
toimivien ammattilaisten työssä. Kirjan perusidea oli yhdistää ohjausalan ja
erityispedagogiikan osaamiset ensimmäistä kertaa yksiin kansiin. Käytännön työssä tätä
perusoivallusta on toki toteutettu aikaisemminkin, kun tuen tarpeessa olevat oppilaat
pakottavat ohjaajat ja erityisopettajat päivittäin huomaamaan heidät yliaktiivisuudellaan,
poissaolollaan tai oppimisen hankaluuksillaan. Laadukas ohjaus ja oikea-aikainen oppimisen
tuki pitävät kaikki oppilaat opintiellä.
Osa I
Osallisuuden edistäminen yhteiskunnassa ja -
oppilaitoksissa
1 Poikkeavasta oppilaasta erityiseksi oppijaksi – -
luokitusten muuttuvat merkitykset
Joel Kivirauma
Johdanto
Aloitan tämän artikkelin tarkastelemalla peruskysymystä: miksi poikkeavuus, erilaisuus,
erityisyys ja marginaali ovat tutkimisen arvoisia – tärkeitä tutkimuskohteita? Yksinkertainen
ja silti kattava vastaus on seuraava: poikkeavuus paljastaa säännön. Tämä lähtökohta on ollut
alan tutkimuksen peruskallio jo 1800-luvun lopulta. (Durkheim 1982; Markkola 1996, 13.)
Tutkiessamme poikkeavuutta tutkimme samalla sitä määrittävää kontekstia. Muuta
mahdollisuutta ei ole.
Poikkeavuutta ei määritellä tyhjiössä vaan ihmisten välisissä kohtaamisissa. Läheisten
määrittelyt ovat usein merkityksellisempiä mielekkään elämän kannalta, mutta viranomaisten
luokitteluilla saattaa kuitenkin olla merkittävimpiä seurauksia yksilön elämänkulun
kokonaisuuden kannalta. Viimeistään leimaamisteorian (Becker 1963) ilmestyessä tähän
ilmiöön havahduttiin myös erityisopetuksen kentällä 1960-luvulla. (Moberg 1979; Kivirauma
1995.) Todellisuuden sosiaalisen rakentumisen tutkimisesta (Berger & Luckmann 1994)
alkoi tulla yhteiskuntatieteiden valtavirtaa, ja kielen ja luokitusten todellisuutta muokkaava
voima alettiin ottaa vakavasti.
Erityisopetuksen kentällä tämä on näkynyt paitsi segregoivien käytäntöjen kritiikkinä myös
jatkuvana terminologisena uudistumisena ja kiistelynä. Tässä kielellisesti rakentuneessa
todellisuudessa on väliä, käytämmekö ilmaisua disabled pupils vai pupils with special needs.
Jopa koko kattokäsite special education on hyvin negatiivisesti latautunut (Shakespeare
2006). Vaikka Suomessa käsitteiden latautuneisuuden aste ei ole yhtä vahva eikä
erityisopetus synnytä yhtä voimakkaita tunteita, voidaan perinteisen erityisopetusluokituksen
jatkuvat muutokset meilläkin epäilemättä tulkita saman ilmiön tuloksiksi.
Vastaava terminologinen muodonmuutos on tapahtunut myös vammaisuuden kentillä.
Perinteinen vajaamielisyyden käsite korvattiin 1960-luvulla kehitysvammaisuuden
käsitteellä. Vanhaa luokitusta pidettiin halventavana ja negatiivisena. Vähemmistöstatukseen
viittaavaksi yleistermiksi vammaisuus alkoi yleistyä 1980-luvulla, jolloin se irtautui
työkyvyttömyyden käsitteestä ja alkoi viitata yksilön oikeuksiin saada riittävät palvelut
omaan elinympäristöönsä vastakohtana erityiskohtelulle erityislaitoksissa. (Leppälä 2014,
121–123, 173, 293–294.) Kun määrittelemme vammaisuuden tällä tavalla, voimme havaita,
että se on täysin sopusoinnussa erityisopetuksessa tapahtuneiden muutosten kanssa.
Inkluusio on juuri sellaista lähipalvelua, jota nykyinen vammaisuus-käsite edustaa. Voidaan
väittää, että niillä on yhteinen ideologinen koti.
Mikäli lukijalla on vaikeuksia omaksua tai peräti hyväksyä edellä kuvattua päätelmää, kyse
voi olla siitä, että vammaisuus-käsitteeseenkin on alettu liittää ilmiön perinteistä ”mustaa